Tietoa mainostajalle ›

Luin viime syksynä Tuomas Enbusken kolumnin , jossa kirjoitettiin vanhempisuhteista ja siitä, että on muodikasta valittaa vanhusten yksinäis...

Luin viime syksynä Tuomas Enbusken kolumnin, jossa kirjoitettiin vanhempisuhteista ja siitä, että on muodikasta valittaa vanhusten yksinäisyydestä, vaikka joskus yksinäisyys voi olla vanhuksen omaa vikaa:

"Lapset ja lapsenlapset eivät ehkä halua käydä katsomassa tyyppiä, joka on terrorisoinut heidän elämäänsä vuosikaudet. Hyvä mielenterveys on paras perintö, mitä jättää lapsilleen. Jos psyyke rikotaan jo lapsena, sama jatkuu aikuisena."

Vaikka se oli kovasti sanottu, se oli myös osuvasti sanottu. Se sai minut miettimään kaikenlaisia perhesuhteita, mutta erityisesti omaa vanhemmuuttani ja mitä itse haluan olla lapsilleni.


Perheenjäseniltä sietää helposti enemmän kuin muilta ihmisiltä. Se on tavallaan perhesuhteiden etu, että side on niin voimakas, että ihminen uskaltaa olla perheensä edessä heikoimmillaan. Perheelleen saattaa myös näyttää sellaisia puolia itsestään, mitkä muuten suodattaisi pois.

Se on hyvä silloin, kun siitä on jotain hyötyä. Perhe on nimittäin siitä mainio, että parhaimmillaan se peilaa käytöstäsi hyvällä tavalla ja saa sinut huomaamaan itsestäsi asioita, joissa saatat haluta kehittyä.

En esimerkiksi osaa edes ajatella, millainen olisin ilman omaa isosiskoani, joka kaikessa viisaudessaan ja armollisuudessaan on ymmärtäen ja kuunnellen keskustellut, antanut minulle uusia ajatuksia ja näkökulmia, ja näin kasvattanut minua ihmisenä. Ja kai minustakin jotain iloa on hänelle ollut.

Parhaimmillaan perhesuhteet ovat valtava voimavara. Pahimmillaan taas ne vain syövät voimia.

Aina joulun alla ilmestyy kirjoituksia, joissa yritetään armahtaa minun ikäpolveani joulun vieton pakosta oman sukunsa, yleensä omien vanhempiensa kanssa. Että on täysin hyväksyttyä tehdä joulusta oman näköinen, eikä viettää sitä oman sukunsa kanssa, jollei se omalta tunnu. Ei tarvitse tehdä asioita tiettyyn tapaan vain vastuuntunnosta ja syyllisyyden tunteen pelossa.

Aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa suhteita on monenlaisia. Joillekin yhdessäolo on luontevaa ja mukavaa, ja kaikki osapuolet saavat iloa toisistaan.

Sitten on toisenlaisia. Oi, niin paljon toisenlaisia.

Kuinka monet tarinat olemme kuulleet niistä toisista? Sellaisista, joissa suhde on taakoittava. Tulehtunut ja vaikea. Kohtaaminen saa usein pahan mielen aikaan tai repii vanhat haavat auki. Nostattaa lapsuuden traumat pinnalle tai toistaa aina samaa, epäterveellistä kaavaa.

Olisi tietysti hyvä, jos kukin pystyisi katsomaan peiliin ja asioita voitaisiin yhdessä selvittää, mutta valitettavan usein tilanne on se, että useat tai jokin osapuolista ei siihen kykene. Keskustelut toistavat samaa, mihinkään johtamatonta kaavaa, eikä niitä pystytä käymään rakentavasti – tai ollenkaan.

Tuntuu ihan kamalalta tietysti sanoa, mutta perhesuhteetkin ovat ihmissuhteita, siinä missä muutkin: Vaikka veriside onkin vahva, ei sen nimissä tarvitse, eikä kannata, sietää sellaista, mitä ei keneltäkään muulta ikinä maailmassa sietäisi. Ei tarvitse ottaa ylimääräistä kuormaa niskaan.

Jokaisella meillä aikuisella on oma elämämme, omat murheemme ja omat ristimme kannettavanamme. Aikamme täällä on rajattua. Jos asioita ei voida selvittää ja kaikki kanssakäyminen on jatkuvasti silkkaa pään hakkaamista seinään, voisiko olla, että olisi aika antaa periksi?

Eräs ystäväni sanoi omasta tulehtuneesta äitisuhteestaan näin:

"Kun on jo lapsena kannatellut vanhempiaan, kuunnellut solvauksia ja kärsinyt vääristyneestä vanhemmuussuhteesta, ja nyt itse yrittää tehdä asiat toisin omien lastensa kanssa ja olla niille sellainen vanhempi, jollaista itse olisi toivonut lapsena, ei kerta kaikkiaan enää jaksa ottaa sitä paskaa vastaan omalta äidiltään. Mieluummin annan kaikkeni niille, joille tehtäväni on kaikkeni antaa: omille lapsilleni."

Tämä ei tietenkään tarkoita, että on ok jättää tuosta vain joku ihminen yksin, mutta jos se ihminen – olipa se kuka tahansa – kuluttaa sinusta kaiken ja vielä oman mielenterveytesi uhalla, eikä ole valmis yhtään tarkastelemaan omaa käytöstään, lienee reilua todeta, että tämä on kaksisuuntainen tie.

Ei kukaan halua olla huonoissa väleissä oman vanhempansa tai sukulaisensa kanssa, tietystikään. Päinvastoin. Moni tekisi ja on jo tehnyt kaikkensa, ettei niin olisi.

Mutta sukulaissuhde ei oikeuta mihin vain. Sitä pitää hoitaa aivan kuin mitä tahansa ihmissuhdetta.


Minä haluan olla vanhempi, jonka luo on hyvä tulla. Minä haluan, että lapseni voivat puhua minulle halutessaan mistä vain. Minä haluan olla aina turva ja tuki. Minun pitää pystyä vanhempana menemään itseeni. Haluan olla äiti, johon voi luottaa kuin kiveen. Joka ei arvostele, tuomitse tai solvaa. Joka auttaa, koska haluaa auttaa.

Haluan olla lempeä ja rakastava, kuten vanhemman tulee olla. Se on minun tehtäväni.

Aivan, kuten kaikissa muissakin tärkeissä ihmissuhteissani.

Olemme erehtyväisiä, mutta voimme itse vaikuttaa asioihin. Sen eteen on tehtävä töitä ja siihen voi pyrkiä tietoisesti ja harkiten, joka päivä. Koska lopulta se on vain kunnioitusta toisia kohtaan ja kykyä arvioida omaa käytöstä.

Koska vanhemmuuskin on ihmissuhde.

Ja koska mitä kylvää, sitä niittää.

7 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki